16.9.15 Sinun vierelläsi minä höyryän

Viisitoista astetta.

Se tuntuu yllättäen kylmältä.

 Märkä ja pimeä,

nopea silmänräpäys,

kuin rautakanki sukeltaisi maahan,

rikkoisi sen,

muuttaisi koko maaperän,

julmalla voimalla.

Sinä olet kuitenkin lämmin,

vaikka minun varpaani palelevat,

sormeni käpristyvät piiloon pelotonta viimaa

ja syksy vyöryy lähemmäksi.

Sinun vierelläsi

minä höyryän.

Se on itse asiassa aika kaunista.

15.9.15 En tahdo uskoa

En tahdo uskoa.

Ei kai sellaista voi olla elämä.

Annetaan lahja,

ja kun opin hymyilemään,

se revitään käsistäni,

juuri luonnistunut hymy huuliltani,

sydän rinnastani.

En tahdo uskoa sitä pelkoa.

Ei kai sellainen voi olla elämämme.

Annetaan lahja,

opitaan hymyilemään,

opitaan hyväksymään,

opitaan kiittämään,

sellaista voisi olla elämämme!

Rakkauteen minä haluan uskoa,

Jumalan hyvyyteen,

en valheita syöttävään viholliseen.

14.9.15 Putkitukos

Kai se oli kuin putkitukos,

hiuksia täynnä oleva lattiakaivo,

atomien massatapahtuma.

Liian monta erilaista ja eri kokoista tuntoa liikenteessä,

ajatukset jääneet tunteiden kanssa mutkaan neuvottelemaan,

aivosoluilla kiire ja nälkä,

mutta se kuuluisa tunneli ruuhkasta ahdas.

Eihän silloin tunteet pääse läpi,

ei kulje ajatukset,

säikähtää vain kantaja siitä olotilasta,

ettei olisi tunteita ollenkaan

- vaikka padon takana niitä jonottaa lauma

siirtokunniksi asti.

Onneksi tuli poliisi ja piti huolta, 

että virta jatkoi matkaansa.

Niin kulki saasta ja salva

niille viitoitettua tietä risteyksestä:

toinen ulos aukosta

ja toinen hoitamaan haavaa.

13.9.15 Sulateltavaa

Mihinhän katosi se aika,

jona huokailin sanoja toisille asti,

näppäin kerrallaan painelin ajatukseni jaettavaksi...

Tuliko elämästä liian hyvää,

liian onnellista,

liian imelää?

Onko kaiken sen ihanan keskellä

enää mieltä hypätä syvälle,

uida vellovissa vesissä,

oikein piehtaroida kurassa kuten kiharapäiset varsat?

Elämäähän tässä eletään,

samana olevaisena,

ilman sanojakin,

ilman todisteita päänsisäisistä ajatuksista,

ilman erityistä viestiä maailmalle,

että tässä minä olen,

kaikkineni,

syvyyksineni ja pinnallisuuksineni.

Ei maailma minua tunne,

enkä minä tahdo tuntea maailmaa

- tässä onnessa on minulle kyllin sulateltavaa.

1.7.14 Ota tämä sydämeni

Me katsoimme toisiimme hämärässä,

ilta kääntyi yöksi

ja silmissäsi oli kotini.

Ota tämä sydämeni,

olen kirjannut sen sinulle.

Minä tahdon käyttää elämäni

kuluttaen rakkauden sanoja,

pyytäen anteeksi kiviä, joita lastaan kuormaasi,

ja kiittää ihmeestä, joka on sinun muotoisena

annettu hengitettäväkseni.

17.6.14 Kahden lehden nuotio

Yhteisestä kalenterista on tippunut kaksi lehteä,

sinä sen huomasit.

Mutta mitä ihmettä!

Milloin?

En edes huomannut, että nyt olisi syksy!

Karisivat silmän huomaamatta,

korvan kuulematta.

Mutta sydämessä tuntuu, 

kuin olisimme katselleet

kalenterin lehtien pakoa

jo nuotioksi asti.

Ainakin minun sydämeni roihuaa,

en minä oikein muuta osaa sanoa...

17.6.14 Hakemaan

Milloin se mies tulee hakemaan?

Sitä mietiskelee jo pieni lapsi,

kun on tarve päästä kotiin vieraiden keskeltä.

Se on mielessä neitokaisella,

kun hän astuu naiseuden kynnykselle.

Vielä miettii sitä äitikin,

kun on pieni käärönsä kädessä.

Ja niinä päivinä, kun hiukset ovat pellavaa

ja hampaita suussa jälleen vain kaksi,

on tuo kysymys ainoa, minkä muistaa.

Ja vielä on niitä, jotka odottavat miestä,

jolla on tulimiekka kädessään

ja valkeat vaatteet.

Tulisi.

Tanssisin vielä viimeinen tanssin.

Tule hakemaan

 - Nyt on miesten haku!