Mihinhän katosi se aika,
jona huokailin sanoja toisille asti,
näppäin kerrallaan painelin ajatukseni jaettavaksi...
Tuliko elämästä liian hyvää,
liian onnellista,
liian imelää?
Onko kaiken sen ihanan keskellä
enää mieltä hypätä syvälle,
uida vellovissa vesissä,
oikein piehtaroida kurassa kuten kiharapäiset varsat?
Elämäähän tässä eletään,
samana olevaisena,
ilman sanojakin,
ilman todisteita päänsisäisistä ajatuksista,
ilman erityistä viestiä maailmalle,
että tässä minä olen,
kaikkineni,
syvyyksineni ja pinnallisuuksineni.
Ei maailma minua tunne,
enkä minä tahdo tuntea maailmaa
- tässä onnessa on minulle kyllin sulateltavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti