Puolikuu kurkistaa harson takaa,
katsoo minua maassa,
näkee kaltaisensa.
Minä taistelen vastaan:
en ole puolikas,
en vie unta toisten silmistä,
en loista kenenkään valoa.
Miksi olisin kuin
tunteeton taivaankappale,
äärettömässä yössä kelluva
silmiinpistävä hehku?
Kurkotan kohti kuuta,
havahdun sen lämpimästä katseesta
ja myönnän:
Olen nyt kokonainen puolikas,
tottavie, kokonainen,
vaikka toiset näkisivät
minun olevan kahtia!
Minä varastan unihiekan
pettyneen kyynelsilmistä.
Yöt kuluvat ja minuutteja
on jäljellä enemmän kuin
jaksaisi laskea.
Ja toisinaan,
Luojan kiitos,
heijastan Hänen itsensä valoa.
Ilman Hänen kirkkauttaan
kukaan ei näkisi,
että minä olen edes olemassa
- minä,
itsessäni pieni pimeys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti